Tulen ulos kaapista. Tässä olen. En ole muuttunut ja olen kuitenkin. Asenteeni, mielipiteeni, puheenaiheeni ja mielenkiinnonkohteeni ovat muuttuneet tai oikeammin muuttaneet muotoaan, lisääntyneet. Nyt kysyisit mikä olen? Olen Biseksuaali. Olen tiennyt erilaisuudestani pitkään, ehkä liiankin pitkään. Mutta luulin sen olevan lähinnä jotain luonteenpiirteisiini kuuluvaa.
16-vuotiaana äitini kysyi, olenko lesbo? Vastasin jyrkästi hieman hämmentyneenä etten ole. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin mieheni. Ei tarvinnut miettiä syväluotaavasti sitä asiaa. Kun esikoiseni syntyi, aloin pohtia kuka todella olen. Ensimmäistä kertaa minulla oli aikaa siihen. Silloin pelkäsin ajatuksiani, mitä ne toivat minusta julki itselleni. Kun lopulta pääsin siihen pisteeseen, että sanoin sen ääneen itselleni ja hyväksyin sen mikä olen. Koin vapauttavan tunteen pitkän matkan jälkeen. Olin tuolloin 24-vuotias. Matka itseeni jatkuu edelleen hiljalleen, ei ole kiire enää.
Tulin ulos kaapista miehelleni ja lähimmille kavereilleni. He ovat sen hyväksyneet ja olen heille sitä samaa mitä ennenkin vaimo ja ystävä, pienellä lisämausteella vain. Olen päättänyt tulla ulos pikku hiljaa, kiirehtimättä. Ajattelen ensin ja sitten vasta toimin. Se vaikuttaa kuitenkin niin eri tavalla ihmisiin ja heidän suhtautumiseensa minua kohtaan. Mutta en kuitenkaan halua olla piilossa enää. Se nakertaa minuuttani ja olemassaoloani liikaa. En voi elää sillä lailla. En olisi rehellisesti minä kokonaisena, vaan vain puoliminä.
Eniten ihmisiä varmaan ihmetyttäisi se, miksi tulin ulos kaapista vaikka olen onnellisesti naimisissa miehen kanssa. Ulos tuleminen ei ole muuttanut tunteitani miestäni kohtaan, vaan syventänyt niitä. Olemme avoimempia toisillemme. Epäilijöitäkin varmaan riittää, mutta he eivät ole suvaitsevaisia ja pelkäävät erilaisuutta ja sellaisen "erilaisuuden" julki tuomista. Sellaisilla ihmisillä on liikaa asioita Tabu-sanan alla, joista ei puhuta.
Kun tulin ulos kaapista aloin tiedostamaan kuinka vanhoillisia ja suvaitsematttomia ihmiset ovat edelleen. Oma kotikaupunkini on siitä oiva esimerkki, koska väestö koostuu vanhoista ihmisistä pääasiassa. Täällä ei katsota hyvällä, jos kaksi tyttöä kävelee käsikkäin kadulla. Kokemusta siitä nimittäin on :) Ei se minulla paljon paina, kun en ole kirkon jutuissa mukana, mutta jos olisin en olisi kauaa. Ei kait vanhoja ihmisiä voi oikein muuttaa, pitävät kovin siitä juurtumisestaan niihin totuttuihin normeihin.
Elämäni siis jatkuu onnellisena kaapista ulos tulonkin jälkeen. Olen edelleenkin tässä, biseksuaalina, mutta ennen kaikkea olen prinsessojeni äiti, mieheni vaimo ja ystävieni ystävä. Jatkan itseni tutkiskelua ja luonteeni syväanalyysiä tämänkin jälkeen yhtä innokkaana kuin ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti