Villasukkia ja lettinauhoja....

Viime aikoina on tehnyt mieli hirveästi neuloa villasukkia. Neulomisvimma iskee yleensä joulun alla ja saatan jaksaa neuloa ihan maaliskuulle saakka, jos vain into säilyy. Viimeisimmät neulomukset taitaa olla vuodelta 2005 ja sen jälkeen jotain olen aloitellut, mut loppuun en ole saattanut. Nykyään on niin ihanan värisiä lankoja, ei tarvii tyytyä peruspunaiseen, valkoiseen, harmaadeen tai siniseen, kun on aniliininpunaista ja limenvihreääkin :)

Aika moni varmaan sanoo oppineensa neulomisen koulussa ja minäkin ähräsin lapasia kuudennella ja seiskalla villasukkia jo vähän helpommin. Itse olen jalon taidon mummoltani oppinut ja opettelin sen ala-ja yläasteen välillä. Siksi minulle seiskalla olikin niin helppoa sukkien teko, kun ei tarvinnut miettiä miten oikeaa ja nurjaa tehdään.

Aion yrittää siirtää taitoa omiin lapsiini, jos heillä vaan on innostusta siihen. Ei siitä muuten mitään tule, eikä opi, jos ei kiinnostus riitä. Saas nähdä miten käy :P

Lettinauhoja olen ruennut Ipulla käyttämään, on sen verta pitkä jo tukka että pienen letin nauhan kanssa saa aikaan. Itse olen myös kyseisiä nauhoja käyttänyt ja minun vanhojahan ne Ipulla ovatkin. Äitini tykkäsi pieni talo preerialla-leteistä ja sellaiset on ollut mulla ja siskollakin :) Nyt aion siirtää tämän perinteen omille tytöille. Harva minun aikaan ja nykyäänkään käyttää lettinauhoja, pompulalla pidetään letit kiinni. Onhan se tavallaan työlästä tehdä ne lapsille nauhojen kanssa, mutta ompahan jotain erilaista jolla erottua massasta :)

Mitä isompi edellä sitä pienempi perässä :)

Vähän on taas vierähtäny aikaa edellisestä kirjoituksesta, mut ei ole vaan oikein napannut kirjoittaa mitään vaikka asiaakin olis ollu.

Meillä tosiaan pienempi (kohta 1v) kävelee jo täyttä häkää ja ottaa oppia isommastaan asiassa kuin asiassa :) Eipä äidillä suinkaan ole ollut jo kuukauden päivät enenevässä määrin pientä ahdistusta, kun ei ole enää vauvaa :/ Mutta ilon olen ottanut irti tästä kävelemään opetteluajasta, kun Eppu on samalla oppinut nousemaan ylös lattialta, kurottamaan lattialta tavaroita suorin jaloin ja istahtamaan lattialle ihan isse :D Vähän on tyttö ollut onnessaan, kun ei tarvitse ketään enää apuun ja odottaa ja voi ihan itse panella menemään minne vaan :) Ihanasti ristii kädet rinnalle, jos vaan erehdyt apua antamaan väärällä hetkellä ja painelee tiehensä. Tänään hän päätti päiväunien jälkeen tulla itse meidän aika korkeasta sängystämme pois ja käveli makuuhuoneesta olohuoneeseen itse :) kyllä minä olin ihmessäni :o

Kommunikointi Epun kanssa on vielä osoittelua ja äännähdyksiä häneltä meille ja me parhaamme mukaan sanotaan kaikkien asioiden ja esineiden nimet mitkä osoitussuunnassa on :) Tässä vaiheessa Ippu oli jo sanonut mamma ja muita helppoja sanoja, mutta kävely oli vielä opettelussa. Halu on ihan kamala Epulla kommunikoida ja katsoo tarkkaan kasvojen ilmeet.

Sisarukset ovatkin nyt ruenneet enemmän leikkimään keskenään, kun Eppu liikkuu niin itsenäisesti. Mutta Ippua pitää välillä vähän komentaa ettei se pidä Eppua nukkena eli kovakouraisesti käsittele sisartaan. Muuten leikit sujuvat jo sopusoinnussa rinnakkain leikkien kumpikin omaa leikkiä :)

Ippu taas on opetellut kovasti riisumista ja pukemista, ja se turhautumisen määrä on VALTAVA kun ei onnistukaan niin hyvin. Vessassa käydään vain pöntöllä, potta on kuulemma Epun nyt :)

Kyllä ne lapset kasvaa kovaa vauhtia ja niitä on mielenkiintoista seurata :)

Koiruus kahden kissan kaveriks :)

Nyt jonkin aikaa on tehnyt mieli koiraa. Kai se tuli silloin jo, kun tyttö-kisu oli henkihieverissä (nyt onneksi parantumaan päin :)) Mulla on viisi-vuotiaasta asti ollu koira ja välillä tuli et en koskaan sellasta hanki, mut ei kai ihminen voi sille mitään että on enemmän koiraihminen kuin kissaihminen. Kissat on toki olleet helpompia ja ei tarvitse lähteä ulkoiluttamaan ketään, ja se on sopinut tähän elämän vaiheeseen vallan mainiosti. Kissoissa on omat puolensa ja nämä meidän mussukat on kyl ihan perheen jäseniä, mut ne on niin prk* itsenäisiä ja vähän jotenkin kuitenkin jääneet etäisiksi mulle.

Olen niin kovin rakastunut tanskandoggeihin :) Aivan ihanan isoja ja lutuisia koiruuksia :) Plussana olis lapsiystävällisyys, josta nämä karvaturrit tunnetaan :) lyhytkarvaisia ovat,vaikka ei se takaa karvattomuutta :P Tyypillistä on myös etteivät haukkuisi kuin uhattuna, mut tiedä häntä, eikö kaikki koirat hauku vain uhattuna, jos oikein osaa kouluttaa.

Kokemusta on sekä pienestä ( King charlesin spanieli) että suuresta ( Bernin paimenkoira) koirasta, ja vaikka molemmat olivat ihania ja ikävä on kova, niin suuremman koiran kanssa koin olevan helpompaa. Siksi siis tämä kamala halu saada suuri koira. Aika ei nyt ole sopiva, sen tiedän, koska asumme ahtaasti kaupungin keskustassa. Kunhan saamme edes rivarinpätkän, jossa olisi tilaa runsaasti, niin sitten ajattelen asiaa uudemmasti. Silloin pitäisi myös olla aikaa kouluttaa koiraa eli tyttöjen pitäisi olla hieman isompia kuin nyt (1ja 3 vuotiaat).

Voipi hyvin olla että meidän kissulit ovat jo viimeiselle leposijalleen saatettu ennenkuin meille koira tulee, mutta hyvä se on jo tässä vaiheessa ainakin katella ja miettiä tarkkaan haluaako todella koiran seuraavaksi 10-12 vuodeksi et siihen pitää sitten todella omistautua. Ja sitä pitää TODELLA HALUTA ja olla täysin varma. Pienikin epäilys, niin ei oteta. Tässä on hyvä makustella asiaa muutama vuosi ja sitten uudestaan miettiä, kun elämän tilanne olisi hyvä koiran tulla meille :)

Kadonnut minuus...

Viime päivinä olen lukenut netistä niin blogeja kuin lehtiartikkeleitakin aiheesta sateenkaariperheet ja seksuaalinen suuntautuminen. Minähän siis olen biseksuaali ja aihe on henkilökohtainen mulle. Samalla olen ajatellut itseäni ja sitä kuinka löysin itsestäni tällaisen asian (voiko sitä piilotella itseltään? Ilmeisesti voi :P).

Mun matkani on vasta alussa, mutta jo nyt tiedän että juuri tämä asia on muovannut minusta tämän joka nyt olen niin kauan kuin muistan. Se että aloin pohtia itseäni syvällisesti ja löysin "uuden minäni", sanoin sen itselleni ääneen (se oli rankkaa, mutta puhdistavaa) aukaisi mulle paljon menneisyyden mustia aukkoja. Kuten miksi se tietty ystävyyssuhde päättyi vaikka mulla oli hyvä olla sen ihmisen kanssa? Mulla on ollu ikävä kyseistä ystävää ja olen ajatellut minkälaista meillä oli silloin joskus. Tiedostan nyt että olin häneen ihastunut ja kun mieheni tuli mun elämään mun oli luovuttava toisesta vahvasta persoonasta mun elämässä, itse oli aika herkkä ja heikko silloin.

 Palatakseni niihin kirjoituksiin netissä, niin niissä puhuttiin siitä että sateenkaariperheet ovat yhä eriarvoisessa asemassa suomessa ja niitä katsotaan kieroon ihan tavallisissakin paikoissa asioidessaan. Samoin kuin seksuaalivähemmistöjä kiusataan hyvinkin väkivaltaisesti tai sanallisesti. Itse antaisin lapseni olla tekemisissä sellaisten lasten kanssa, joilla on kaksi äitiä tai isää ja haluan opettaa heille, että ihmisiä tässä maailmassa on moneen kelkkaan. Omasta itsestäni aion olla rehellinen, kunhan tietävät mitä se lesbo/homo/biseksuaali tarkoittaa. On se vaan jännä että suomessakin sanotaan että ollaan suvaitsevaisia ja kaikille ollaan tasa-arvoisia, silti koko ajan paheksutaan erilaisuutta ja varsinkin, kun sen näyttää avoimesti. Kirkko etsii kuumeisesti raamatusta ihan mitä vain mikä viittaa siihen että vain nainen ja mies voi mennä naimisiin, homot on piruja suurinpiirtein :P

Eihän asia hirmu paljon mun arkea rassaa, kun olen naimisissa miehen kanssa enkä ole kokenut naissuhdetta, mutta myötätuntoinen voi aina olla, vaikka eihän se auta asian paranemisessa. Aika pimentoonhan mun seksuaalisuus jää, kun ei tästä tiedä kun ystävät ja mieheni. Sukulaiset saa tietää sit kun se tulee julki ihan itsekseen, jossain sivulauseessa :) Se on pakko sanoa et jos en olis tullu itselleni ja muille ulos kaapista, en ehkä koskaan olis löytäny itsestäni muitakaan puolia ja olisin hukannu itseni ihan täysin, niinkuin meinasi käydäkin. Jos hukkaa itsensä et ole enää mikään ja syvällisiäkin pohdiskeluja harrastaneena, se olisi pahinta mitä vois tapahtua. Oikein ahdistaa kun muistelen miten itsellä teki pahaa, kun ei enää tiennyt kuka oli.

Onkohan tulevaisuudessa, kun tämä ahdasmielinen vanhempi sukupolvi uinuu jo ikiunta niin mahdollista suvaitsevaisuus vähemmistöjä kohtaan? vai löytyykö niitä suvaisemattomia nuoremmistakin ihmisistä?