Onnellisuus ja elämän ihanuus.....

.....on harhaa vaan ja sieltä on v*n p*a tippua alas kuin luotijuna ikään :( No, ei se ehkä ihan harhaakaan ole mutta siltä on itsestäni tuntunut kun mun päiväni muuttui tuollaisesta kertaheitolla mustaksi ja harmaaksi, hyvin surulliseksi kerrassan vain yhdellä sanalla -----> leukemia.......fak fak fak....mur mur......ei mulla, mut meidän raksulla kissalla ehkä on, testitulokset viipyy viikon verran,JEI!

Juttu siis lähti siitä et kissamme alkoi oksennella ja oksentelut tiheni siihen että ruoka ei selvästi pysynyt kuin viisi minuuttia sisällä, sit herkes raukka kokonaan syömästä ja juominenkin tietenkin jäi.....me kuskattiin se eläinlääkärille mun päivänäni ja ne tutki ja ottivat verikokeet......muuten ok arvot mut valkosolut nollilla, leukemia epäily :( Sit kun ei kerta syö niin se olis niinku siinä sitten eli viimeisiä viedään....fak fak fak.....tipahdin ja lujaa :( Ei ota järki sanoakseen miksi äsken ihan äsken oltiin ihan jees, neiti söi ja eli ihan ok....satunnainen oksenteluhan on normaalia kissalle(karvapallot) ja nyt sit niinku pitäis miettiä mihin mullataan? Ei ei.....lääkäriltä tultiin neitikissa virkosi(oli pitänyt rauhoittaa :P) ja eikun syömään ja katos juokin, ei mitään hätää, sama jatkuu eilisen päivän ja tänään aamulla oli kans syöny....sit yhtäkkiä ei koko päivänä mitään vaikka maanittelin, ei ja oksennettiinhan sitä sitten taas.....äkkiä kuoli taas toivo paremmasta :( Nyt sit vaan odotellaan tuloksia ja yritetään pitää neiti hengissä sinne saakka.....

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta........

Päiväni mun on ihan nurkan takana....

Jep,jep....vuosiahan sitä tässä taas kohta täytetään :P Ei ole mun juttuni oikein ollu sitten lapsuussynttäreiden kyl yhtään. Silloin kun olisi jotain ehkä halunnut ei osannut pyytää tai järjestää, meni vaan päivä ihan heittämällä ohi kokonaan ja harmitti jälkikäteen. Nyt taas ahistaa jotensakin tämä vanheneminen, kun on vielä nuori, mut ei tunnu siltä ja vaivaa ihan kamala ikäkriisi :( Blaah sentään!! Ja kuitenkin joka vuosi odottaa että kuka muistaa edes tekstarilla :P

Oon aina ollu huono sanomaan mitä haluaisin lahjaksi, kun ei ollut mitään mistä tykkäisin ihan valtavasti tai mikä olisi kiinnostanut niin paljon että olisin halunnut sen lahjaksi. Mutta tänä vuonna se on ainakin yksi asia joka muuttui. Tänä vuonna heti, kun sain tietoon että Tuiskun Antin kirja-julkkari on elokuussa, tiesin että tämän minä itselleni pyydän lahjaksi kyllä :) Ja saan sen lahjaksi :D

Mun päiväni on ollu mulle TABU! Oikeesti, voiko synttäripäivä olla tabu....no, voi! Siihen päivään on liittynyt niin paljon kaikkea AINA siitä päivästä lähtien kun täytin 8 vuotta. Siitä tuli äärettömän henkilökohtainen ja symboloiva päivä mulle tuolloin, syystä että niin rakas, ihana ukkini kuoli tuolloin....siis päivä on mun synttäripäivä ja ukkini kuolin päivä! Karmivaa eikö totta...hieman :P Olen jotenkin pitänyt sitä yksityisenä, vain mun päivänäni, ei muille-juttuna ja ehkä ollut hämmentynyt, kun kaverit ovat muistaneet lahjoilla mua tuona päivänä. Mitä isommaksi ja vanhemmaksi tulin, sitä enemmän olen keskittänyt tuon päivän vaan ajatteluun, elämäni ja minuuteni pohdiskeluun pääni sisällä. Silloin olen hiljaisimmillani kuin koskaan, puhun hiljaa ja vähän vaan ja jos on pakko jotain sanoa. Kaipuu kuuluu myös tuohon päivään....kaipaan elämäni tärkeimpinä päivinä, joihin lukeutuu muitakin päiviä kuin vain omani, ukkiani ihan kamalasti ja mietin millainen suhde meillä olis nykyään ollut. Meillä oli jonkinlainen yhteys...spookya.....en osaa sitä tarkemmin selostaa, mutta meillä oli vaan meidän juttuja joita kukaan muu ei tiennyt.

Yritän joka kesä käydä ukin haudalla viemässä kukkia ja tervehtimässä. Viimeksi viime kesänä omien lasteni kanssa. Olisin niin kovin halunnut hänen näkevän minun lapseni ja lasteni näkevän hänet. Aina ei saa mitä toivoo ja joku ehkä ajattelee että mitä sitä turhia ja menneitä pohtia, positiivisena uuteen nousuun. Mutta minä en ole minä jos en saa ajatella menneitä, ne tavallaan antavat voimaa tulevaan :)

Tänäkin vuonna mun päiväni kuluu hiljaisuudessa, omissa ajatuksissa sen minkä kahdelta taaperolta voi....

Olen 18 vuotta kantanut tätä asiaa sydämessäni ja aioin vastakin niin tehdä omaan pois menoon saakka. Se on muovannut minut tällaiseksi kun olen muita asioita syvemmin ja suuremmin. Ehkä pitää menettää rakas ja tärkeä ihminen ennenkuin voi ymmärtää itseään ja elämäänsä. Kiitos, ukki, että sain tutustua sinuun ja kulkea hetken kanssasi elämän tietä :)

Meillä asustaa nyt kaksi taaperoa :)

Palaan hieman edelliseen postaukseen. Viikonlopun aikana sain helpotuksen murheilleni ja sen toi rakas siskoni kuuntelijan ja järjellisen ajattelun kautta :) Kiitos siitä!

Jotenkin meillä viime loppu viikon ja tän viikon alun aikaan on tullut helpotusta tähän niin vaikeaan arkeen, jota päivä kerrallaan ollaan menty. Ippu on oppinut kaikenlaista noin viikon sisällä, kuten riisumaan, syömään ja käymään isojen ihmisten "potalla" :D Eihän siinä mitään ihmeellistä olisi, mut tyttö on HALUNNUT tehdä niitä itse! :) Ei ole tarvinnut houkutella opettelemaan tai tekemään mitään, vaan on ihan kuulunut että "Minä haluan, minä syön" tai niinkuin tänään että ulkovaatteet löytyi eteisen lattialta, kun olin menossa niitä häneltä riisumaan kenkineen kaikkineen :) Hyvä, hyvä!! :)

Eppu taasen on NIIN halukas kävelemään koko ajan että tänään mentiin jo ilman äidin käden turvaa piiiitkiä matkoja ja monta monituista askelta kerrallaan :) Käännökset on vielä hankalia ja vauhti tahtoo lisääntyä huimasti, kun Ippu juoksentelee vieressä :) Mut vähän äiti yllättyi tänään tästä rohkeudesta päästää irti antaa mennä vaan eli vois sanoo et ei ehkä ihan vielä ilman tukea, mut taapero hän on ollut jo pitkään kyllä :) Päättäväinen tyttönen siis tämä meidän Eppusein :) On ihan menemisen meninkiä kyllä :)

Ainiin ja YHDET päiväunet vetelee Eppu ja vielä melkein kahden tunnin pituiset!! Ei enää nuku vain 40 minuuttia ja monesti päivään. Kasvaa, kasvaa kovaa vauhtia pieninkin, juu :)

Uskoako vaiko eikö?? siinä vasta kysymys taivaallisen jumalallinen :P

Nyt eteheni pamauttivat sellaisen kysymyksen Ipun kerhossa, että mamma menetti yöunensa, ne vähäisetkin melkein :P Eli kun tuo kerho on sekä kaupungin että seurakunnan järjestämä, niin the kysymys tietenkin olisi pitänyt järjen mukaan ajatella tulevan eteen jossain vaiheessa. Kyllä minä sen tiesin, että sieltä se jostain tiensä meidän korviinkin löytää. Onhan asiaa jollakin tasolla miehekkeen kanssa mietittykin, jollain pinnallisella "mitä sinä olet mieltä, mitenkä meidän pitäis?"- tasolla. Sitten se mieheke sen myrkyn lykkäs, kun sanoi miulle udellessani hänen mielipidettään asiasta, että päätä sinä!! No, minähän sitten asiaa mietittyäni vastasin siihen the kysymykseen, joka kuuluu näin: Saako lapsenne osallistua hartaushetkiin, joita on noin kerran kuussa? että EI SAA! Huuto merkin kanssa, mut en isoilla kirjaimilla kuitenkaan :P

No, miks yöunet melkein menetin? Siks koska rupesin miettimään että mitenkä sitten tulevaisuudessa menetellään. Itse henk.koht. olen saanut osallistua päiväkodin uskontokasvatukseen, ja on rukoiltu iltarukoukset ja enkelitaulu ollunna seinällä. Olen ennen 9 ikävuottani osallistunut neljiin hautajaisiin, joihin kuuluu niin isomummoni kuin niin rakkaan ukkini hautajaiset. Käyny sen miljoona kertaa kirkossa, tavannu jos jonkinmoista pappia, ja istunu vakavamielisten vanhempien henkilöiden ympäröimänä kiltisti pyhämekossa. Eli totaalisesti ollu jumala läsnä ja kasvatettu kirkkoon päin hieman oikoen tai ainakin se tuntuu siltä. Ei mun äitee oo ollu kovin uskovainen luulen mä. Ehkä se kuri ja hyvien käytöstapojen painottaminen on luonu sellaisen harhakuvan, että tässä nyt ainakin esiasteen uskovainen oltais...tiiä tuota sitten.

Taivas on minulla edelleen se paikka minne rakkaimpani ovat menneet kuoleman kohdatessaan, ja juttelen heille joko hautakiven luona tai vaan taivaalle tuijotellen. Johtuuko tämä nyt sitten siitä että olin niin pieni, kun koin menetyksen suuren ja raskaan. Olen siis helpottanut oloani ajattelemalla niinkuin lapsille niin usein sanotaan että tuolla he ovat ja heillä on hyvä olla.

Niin siis uskonto on ollu läsnä, mut jotenkin en ole osannut aloittaa iltarukouksia Ipun kanssa, ei tunnu luontevalta vaikka alun alkaen olin ajatellut niin tehdä. Vienkö jotakin tärkeää lapseltani, jos en rukoile illalla hänen kanssaan? tai kerro jumalasta ja taivaasta? Ahdistaako uskonasiat lastani tulevaisuudessa, kun niistä ei kotona kummemmin puhuttu? Alkaako lapseni kenties jopa pelätä juuri siksi kaikkea jumalaan liittyvää? Pitäisikö myös joulupukista ja korvatunturista puhua? Meillä ei ole käynyt pukkia yhtenäkään jouluna Ipun aikana, syynä raha ja se että vietämme joulua minun vanhemmillani :P

Sen tiedän jo että Ippu on liian pieni (kohta 3vee) hartaushetkiin ja on vielä niin johdateltavissa (lue aivopestävissä) että ei ole soveliasta/hyväksi pienelle ahdistua jo ensimmäisen kerho kokemuksen aikana ja saada traumoja EHKÄ. Tähän siis perustin vastaukseni tuohon kysymykseen. Muuten ollaan vielä vähän kuutamolla ja ahdistutaan itse tästä päätösvallan EHKÄ vaikutuksista, joita ei voi tietenkään ennustaa etukäteen mitenkään.

Ahdistun täällä kunnes löydän mielenrauhan :P (toivoo sen tulevan pian, pliis!)

Äidin sana on laki!

Tänään tuon konkreettisesti koin. Näin kotiäitinä ei ole tarvinnut vääntää mitään rautalangasta tai sanoa miten pitää mistäkin asiasta lapsensa kohdalla. Kun Ippu meni kerhoon, tuli siihen muutos kun en ole paikanpäällä sanomassa miten asiat haluan.

Sitä joutuu miettimään vaikka mitä asioita siis ihan sitäkin haluanko nähdä lapseni viilettävän vastaan pelkissä sukkahousuissa ja paidassa, vaikka aamulla hänellä oli päällään farkkumekko tai housut. En halua, kun on nätit vaatteet pistetty päälle niin ne pysyy päällä. Ei ole mitään syytä ottaa tiettyjä sisävaatteita pois, paitsi jos ne kastuvat/likaantuvat niin pahasti ettei voi pitää niitä päällä. Toinen asia, joka pitää vääntää rautalangasta on purkan syönti. Luokittelen purkan ja pastillit karkiksi ja ymmärrän toki että hampaan harjaus on epähygienista, mutta purkka löysöttää leukaperät vaikka vain minuutin sitä jauhaa. En siis näytä vihreää valoa kummallekaan vaihtoehdolle.

Olen aina ollut hiljainen, myötäilevä ja muiden mukana menijä tyyppi. Vastaanpaneminen on minulle ollut vieras käsite tyystin. Omien rakkaitten lasteni kautta olen kasvattanut hiljalleen kovempaa ja vaativampaa minää. Eihän kukaan muu minun lasteni puolta pidä ja minähän äitinä tiedän mikä on parasta minun lapsilleni. Äitiys sai uuden sävyn minussa. Joku varmaan ihmettelee, että on jo kaksikin lasta ja vasta nyt tuon olen tajunnut. Ei sitä tajua, jos kotona on lapsien kanssa, pitää mennä kerhoon/päivähoitoon lapsen ennenkuin tulee eteen tilanne että kaikki mitä minä haluan otettavan huomioon täytyy tulla minun suustani. Minä olen lasteni äänitorvi, niin sairastuessa kuin päiväkoti maailmassakin.

Ehkä järkytys tässä asiassa on niin suuri, kun en itse kai ole pitänyt itseäni kovin auktoriteettisena tai kova pintaisena missään asiassa. Sekin että mitä kaikkea ne "tarhatädit" saavat päähänsä tehdä ilman vanhempien lupaa tai jos et aukaise ajoissa sitä suutasi niin tekevät kun ei ole kiellettykään. Vanhemmuus siis kasvattaa? No, totisesti kasvattaa, ainakin minua ja uskon että monia muitakin vanhempia.

Lapseni tekevät minusta paremman ihmisen ja rakkaittensa puolesta kannattaa taistella tai sanoa sanottavansa, niin olosuhteet parantuu. Näin meillä ainakin :)

Syksy väriloistoineen on saapunut.....

Syksy on tehty väriloistosta, aamukasteesta ja punaisista pihlajanmarjoista. Tietenkin monesta muustakin asiasta, kuten sateesta ja putoilevista lehdistä. 

Minä lataan itseäni syksyllä kaikilla hyvillä ja hymyilemään laittavilla asioilla talven varalle. Jaksan paremmin pimeydessä sitten. Flunssasta selvittiin ja tänään käytiin ensimmäistä kertaa 2,5 viikkoon ulkona tyttöjen kanssa. Tuntui tosi hyvältä liikkua eikä vain kyköttää sisällä :) Kerhokin jäi Ipulla käymättä, mutta huomenna palataan taas normaali arkeen ja aamulla kerhoon :) 

Tämmöistä tänään meillä :)