Jep,jep....vuosiahan sitä tässä taas kohta täytetään :P Ei ole mun juttuni oikein ollu sitten lapsuussynttäreiden kyl yhtään. Silloin kun olisi jotain ehkä halunnut ei osannut pyytää tai järjestää, meni vaan päivä ihan heittämällä ohi kokonaan ja harmitti jälkikäteen. Nyt taas ahistaa jotensakin tämä vanheneminen, kun on vielä nuori, mut ei tunnu siltä ja vaivaa ihan kamala ikäkriisi :( Blaah sentään!! Ja kuitenkin joka vuosi odottaa että kuka muistaa edes tekstarilla :P
Oon aina ollu huono sanomaan mitä haluaisin lahjaksi, kun ei ollut mitään mistä tykkäisin ihan valtavasti tai mikä olisi kiinnostanut niin paljon että olisin halunnut sen lahjaksi. Mutta tänä vuonna se on ainakin yksi asia joka muuttui. Tänä vuonna heti, kun sain tietoon että Tuiskun Antin kirja-julkkari on elokuussa, tiesin että tämän minä itselleni pyydän lahjaksi kyllä :) Ja saan sen lahjaksi :D
Mun päiväni on ollu mulle TABU! Oikeesti, voiko synttäripäivä olla tabu....no, voi! Siihen päivään on liittynyt niin paljon kaikkea AINA siitä päivästä lähtien kun täytin 8 vuotta. Siitä tuli äärettömän henkilökohtainen ja symboloiva päivä mulle tuolloin, syystä että niin rakas, ihana ukkini kuoli tuolloin....siis päivä on mun synttäripäivä ja ukkini kuolin päivä! Karmivaa eikö totta...hieman :P Olen jotenkin pitänyt sitä yksityisenä, vain mun päivänäni, ei muille-juttuna ja ehkä ollut hämmentynyt, kun kaverit ovat muistaneet lahjoilla mua tuona päivänä. Mitä isommaksi ja vanhemmaksi tulin, sitä enemmän olen keskittänyt tuon päivän vaan ajatteluun, elämäni ja minuuteni pohdiskeluun pääni sisällä. Silloin olen hiljaisimmillani kuin koskaan, puhun hiljaa ja vähän vaan ja jos on pakko jotain sanoa. Kaipuu kuuluu myös tuohon päivään....kaipaan elämäni tärkeimpinä päivinä, joihin lukeutuu muitakin päiviä kuin vain omani, ukkiani ihan kamalasti ja mietin millainen suhde meillä olis nykyään ollut. Meillä oli jonkinlainen yhteys...spookya.....en osaa sitä tarkemmin selostaa, mutta meillä oli vaan meidän juttuja joita kukaan muu ei tiennyt.
Yritän joka kesä käydä ukin haudalla viemässä kukkia ja tervehtimässä. Viimeksi viime kesänä omien lasteni kanssa. Olisin niin kovin halunnut hänen näkevän minun lapseni ja lasteni näkevän hänet. Aina ei saa mitä toivoo ja joku ehkä ajattelee että mitä sitä turhia ja menneitä pohtia, positiivisena uuteen nousuun. Mutta minä en ole minä jos en saa ajatella menneitä, ne tavallaan antavat voimaa tulevaan :)
Tänäkin vuonna mun päiväni kuluu hiljaisuudessa, omissa ajatuksissa sen minkä kahdelta taaperolta voi....
Olen 18 vuotta kantanut tätä asiaa sydämessäni ja aioin vastakin niin tehdä omaan pois menoon saakka. Se on muovannut minut tällaiseksi kun olen muita asioita syvemmin ja suuremmin. Ehkä pitää menettää rakas ja tärkeä ihminen ennenkuin voi ymmärtää itseään ja elämäänsä. Kiitos, ukki, että sain tutustua sinuun ja kulkea hetken kanssasi elämän tietä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti