Tänään tuon konkreettisesti koin. Näin kotiäitinä ei ole tarvinnut vääntää mitään rautalangasta tai sanoa miten pitää mistäkin asiasta lapsensa kohdalla. Kun Ippu meni kerhoon, tuli siihen muutos kun en ole paikanpäällä sanomassa miten asiat haluan.
Sitä joutuu miettimään vaikka mitä asioita siis ihan sitäkin haluanko nähdä lapseni viilettävän vastaan pelkissä sukkahousuissa ja paidassa, vaikka aamulla hänellä oli päällään farkkumekko tai housut. En halua, kun on nätit vaatteet pistetty päälle niin ne pysyy päällä. Ei ole mitään syytä ottaa tiettyjä sisävaatteita pois, paitsi jos ne kastuvat/likaantuvat niin pahasti ettei voi pitää niitä päällä. Toinen asia, joka pitää vääntää rautalangasta on purkan syönti. Luokittelen purkan ja pastillit karkiksi ja ymmärrän toki että hampaan harjaus on epähygienista, mutta purkka löysöttää leukaperät vaikka vain minuutin sitä jauhaa. En siis näytä vihreää valoa kummallekaan vaihtoehdolle.
Olen aina ollut hiljainen, myötäilevä ja muiden mukana menijä tyyppi. Vastaanpaneminen on minulle ollut vieras käsite tyystin. Omien rakkaitten lasteni kautta olen kasvattanut hiljalleen kovempaa ja vaativampaa minää. Eihän kukaan muu minun lasteni puolta pidä ja minähän äitinä tiedän mikä on parasta minun lapsilleni. Äitiys sai uuden sävyn minussa. Joku varmaan ihmettelee, että on jo kaksikin lasta ja vasta nyt tuon olen tajunnut. Ei sitä tajua, jos kotona on lapsien kanssa, pitää mennä kerhoon/päivähoitoon lapsen ennenkuin tulee eteen tilanne että kaikki mitä minä haluan otettavan huomioon täytyy tulla minun suustani. Minä olen lasteni äänitorvi, niin sairastuessa kuin päiväkoti maailmassakin.
Ehkä järkytys tässä asiassa on niin suuri, kun en itse kai ole pitänyt itseäni kovin auktoriteettisena tai kova pintaisena missään asiassa. Sekin että mitä kaikkea ne "tarhatädit" saavat päähänsä tehdä ilman vanhempien lupaa tai jos et aukaise ajoissa sitä suutasi niin tekevät kun ei ole kiellettykään. Vanhemmuus siis kasvattaa? No, totisesti kasvattaa, ainakin minua ja uskon että monia muitakin vanhempia.
Lapseni tekevät minusta paremman ihmisen ja rakkaittensa puolesta kannattaa taistella tai sanoa sanottavansa, niin olosuhteet parantuu. Näin meillä ainakin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti