Nyt eteheni pamauttivat sellaisen kysymyksen Ipun kerhossa, että mamma menetti yöunensa, ne vähäisetkin melkein :P Eli kun tuo kerho on sekä kaupungin että seurakunnan järjestämä, niin the kysymys tietenkin olisi pitänyt järjen mukaan ajatella tulevan eteen jossain vaiheessa. Kyllä minä sen tiesin, että sieltä se jostain tiensä meidän korviinkin löytää. Onhan asiaa jollakin tasolla miehekkeen kanssa mietittykin, jollain pinnallisella "mitä sinä olet mieltä, mitenkä meidän pitäis?"- tasolla. Sitten se mieheke sen myrkyn lykkäs, kun sanoi miulle udellessani hänen mielipidettään asiasta, että päätä sinä!! No, minähän sitten asiaa mietittyäni vastasin siihen the kysymykseen, joka kuuluu näin: Saako lapsenne osallistua hartaushetkiin, joita on noin kerran kuussa? että EI SAA! Huuto merkin kanssa, mut en isoilla kirjaimilla kuitenkaan :P
No, miks yöunet melkein menetin? Siks koska rupesin miettimään että mitenkä sitten tulevaisuudessa menetellään. Itse henk.koht. olen saanut osallistua päiväkodin uskontokasvatukseen, ja on rukoiltu iltarukoukset ja enkelitaulu ollunna seinällä. Olen ennen 9 ikävuottani osallistunut neljiin hautajaisiin, joihin kuuluu niin isomummoni kuin niin rakkaan ukkini hautajaiset. Käyny sen miljoona kertaa kirkossa, tavannu jos jonkinmoista pappia, ja istunu vakavamielisten vanhempien henkilöiden ympäröimänä kiltisti pyhämekossa. Eli totaalisesti ollu jumala läsnä ja kasvatettu kirkkoon päin hieman oikoen tai ainakin se tuntuu siltä. Ei mun äitee oo ollu kovin uskovainen luulen mä. Ehkä se kuri ja hyvien käytöstapojen painottaminen on luonu sellaisen harhakuvan, että tässä nyt ainakin esiasteen uskovainen oltais...tiiä tuota sitten.
Taivas on minulla edelleen se paikka minne rakkaimpani ovat menneet kuoleman kohdatessaan, ja juttelen heille joko hautakiven luona tai vaan taivaalle tuijotellen. Johtuuko tämä nyt sitten siitä että olin niin pieni, kun koin menetyksen suuren ja raskaan. Olen siis helpottanut oloani ajattelemalla niinkuin lapsille niin usein sanotaan että tuolla he ovat ja heillä on hyvä olla.
Niin siis uskonto on ollu läsnä, mut jotenkin en ole osannut aloittaa iltarukouksia Ipun kanssa, ei tunnu luontevalta vaikka alun alkaen olin ajatellut niin tehdä. Vienkö jotakin tärkeää lapseltani, jos en rukoile illalla hänen kanssaan? tai kerro jumalasta ja taivaasta? Ahdistaako uskonasiat lastani tulevaisuudessa, kun niistä ei kotona kummemmin puhuttu? Alkaako lapseni kenties jopa pelätä juuri siksi kaikkea jumalaan liittyvää? Pitäisikö myös joulupukista ja korvatunturista puhua? Meillä ei ole käynyt pukkia yhtenäkään jouluna Ipun aikana, syynä raha ja se että vietämme joulua minun vanhemmillani :P
Sen tiedän jo että Ippu on liian pieni (kohta 3vee) hartaushetkiin ja on vielä niin johdateltavissa (lue aivopestävissä) että ei ole soveliasta/hyväksi pienelle ahdistua jo ensimmäisen kerho kokemuksen aikana ja saada traumoja EHKÄ. Tähän siis perustin vastaukseni tuohon kysymykseen. Muuten ollaan vielä vähän kuutamolla ja ahdistutaan itse tästä päätösvallan EHKÄ vaikutuksista, joita ei voi tietenkään ennustaa etukäteen mitenkään.
Ahdistun täällä kunnes löydän mielenrauhan :P (toivoo sen tulevan pian, pliis!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti