Joulu ja Uusi Vuosi :)

Meillä joulu meni hyvin kaikkinensa :) Jouluvalmistelut aloitin jo ensimmäisenä päivänä joulukuuta...tosin meidän jouluvalmistelut rajoittuu siivoamiseen, kodin ja kuusen koristeluun, ja lahjojen ostoon ja paketoimiseen :P Muuten vietämme aina joulun minun vanhemmillani, syömingit ja sen sellaiset ovat siellä siis :) 

Tänä jouluna siis aloin laittelemaan yhden koristeen per päivä, ihan samalla tavalla kuin tytöt saivat aukaista joulukalenterista yhden luukun per päivä. Tämä tulee olemaan osa meidän perheen jouluperinnettä. Kuusi (muovinen) haettiin vasta jouluviikolla ja koristeltiin yhteisvoimin <----kerrostalossa jotenkin helpompaa pitää muovista vaikka se ei vedä vertoja aidolle kuuselle :) Lahjat ostettiin vasta jouluviikolla ja illalla salaa lapsilta paketoitiin :)

Meidän jouluaatto alkoi jo edellisenä päivänä, kun kävimme joulusaunassa aatonaattona. Jouluaaton aamuna lapset katselivat lastenohjelmia ja söivät aamiaisen. Sopivan välin tultua ohjelmiin aukaisimme jo kotona kummien ja toisen puolen sukulaisten lahjat ja nautimme niistä hetkisen aikaa. Sitten aloimme valmistautumaan vanhempieni luokse lähtöön. Tytöillä oli hienot mekot päällä ja Ipulla letti lettinauhalla solmittuna :) Vanhemmillani me söimme riisipuuroa ja tytöt menivät päiväunille. Äitini sai rauhassa valmistella jouluruokaa. Kun tytöt olivat heränneet tuli joulupukki(isäni) ja jaoimme lahjat. Tytöt saivat leikkiä omillaan hatken ennen jouluruokaa, jonka söimme kynttilän valossa. Sitten oleilimme vielä jonkin aikaa ja lähdimme kotiin.

Meillä on vielä joulu aika keskeneräinen, puuttuu yhtä sun toista koristetta. Aion itse tehdä muutamia sekä kuuseen että seinille ja oviin. Joka joulu varmaankin meidän jouluun ilmaantuu jotain uutta, kunnes tuntuu siltä että kaikki on jo eikä mitään tarvitse enää hankkia. Yritän kovasti luoda meillekin niitä perinteitä, pitää tietyt asiat samanlaisina, mutta jokainen joulu noiden pienten kanssa taitaa olla aina erilainen kuin edellinen siihen saakka kun ovat kasvaneet niin isoiksi että muistavat asioita ja osaavat auttaa valmisteluissa :)

Uuden vuoden juhlinnasta sen verran että jokaisen olemme viettäneet myös minun vanhemmillani, mutta tänä vuonna olemme kotona, koska tämä sattui perjantaille ja äitini on töissä ollut koko päivän, joten menemme sinne vasta huomenna uuden vuoden päivänä herkuttelemaan ja valamaan tinat :)

Uuden vuoden lupauksista ja muutenkin tulevan vuoden haasteista kerron joku päivä ensi vuoden puolella :)


HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2011!
Toivoo Caroirinja

Hyvää Joulua kaikille!

Muistoissa säilyt sä ain...

En ole kyennyt kirjoittamaan vähään aikaan mitään, asiaa olisi ollut varmaan vaikka kuinka paljon. Nytkään eivät sanat tule sujuvasti soljuen mielen sopukoista, vaikka kuinka yrittäisin. Muistan siis ystävää karvaista vähin sanoin, joissa on paljon tunnetta....

Sinä sairastuit. Salaa hiljalleen se alkoi sinua nakertaa. Näin merkit. Ei muka ollut aikaa. Vähättelin. Sairautesi paheni. Huolestuin. Vein lääkäriin. Ei mitään. Piristyit. Aikaa kului. Huononit taas. Nopeasti. Pahemmin. Vein taas lääkäriin. Jäit yöksi sinne. Oli kaksi mahdollisuutta. Lääkkeet tai eutanasia. Olit päivän lääkärissä. Tulimme illalla sinua hakemaan. Kuulimme, että jos kotiin viemme niin vuorokauden voisimme yrittää. Kauemmin olisi turhaa. Emme halunneet sinun enää kärsivän. Juttelin sinulle. Sanoin, näin on parempi. Pääset parempaan paikkaan. Ei kipuja, ei tuskaa. Pääset vanhan herran kaveriksi. Näet muutkin jo edesmenneet karvaiset kaverisi. Hyvää matkaa toivotin. Kaipaamaan sinua jäämme, sanoin. Niin saatoimme sinut viimeiselle matkallesi. Hyvästit sanoimme vielä kotona hiljaa makaavalle ruumiillesi. Veimme sinut vanhan herran viereen viimeiselle leposijallesi. Lyhty palaa teidän muistollenne aina.

Minulla on ollut vaikeaa. Kaipaan niin kovin kissaamme. On aikoja joina en muista ettei sitä enää ole. Sitten iskee kamala ikävä :(

Kiitos, siitä ajasta jonka vietit luonamme rakas kissamme. Olet aina ajatuksissamme.


"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun,
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä,
toivotan teille hyvää yötä."

Karvaisen kaverin viimeinen matka.....

Muistan kun tulit meille...isokorvainen ja tassuinen pikkuvipeltäjä :) Seurasit mielellään meidän vanhusta ja luulit että olit koira, ääntelit haukkuen. Kävit joka kolon läpi ja siitä syystä isä joutui teippaamaan aika pienetkin kolot umpeen ettei tarvinnu rueta seiniä purkamaan, kun sinua etsittiin :) Sinut löysi nukkumasta milloin mistäkin, missä oli lämmintä, mutta sänky ja sohva olivat lempipaikkojasi kuitenkin. Olit kahden, kun jouduit luopumaan vanhus-kaveristasi :( Podit yksinäisyyttä kovastikin, et voinut ymmärtää miksi toisen tahti hidastui ja tuli lähdön hetki. Sait tyttö-kissan kaveriksesi ja olit sille huolehtivainen isoveli. Paijasit ja pesit toisen, nukuitte aina vierekkäin. Olitte erottamattomat.

Vuodet vierivät...ja minä muutin pois kotoa. Sinä jatkoit kissan elämää kaverin kanssa. Kävit läpi monenlaista vaivaa ja läheltä piti-tilannetta, mutta aina niistä selviten kuitenkin. Muutto maalta kaupunkiin oli stressaava, kun kaikki vanha ja tuttu jäi taakse ja piti sopeutua uuteen. Hyvin selvisit siitäkin :) Kesäisin aloimme näkemään aina viikon verran päivittäin, kun olin vahtimassa teitä vanhempieni matkojen ajan. Siitä tuli meille rutiinia joka kesä, viiden kesän ajan. Ensimmäisen kesän kuljin yksin teidän luona, toisena odotin esikoista, kolmantena kuljin esikoisen kanssa, neljäntenä odotin kuopusta ja kuljin esikoisen kanssa ja viidentenä kesänä kuljimme koko perhe teidän luona. 

Olit viimeiseen asti äidin kissa. Teillä oli jokin yhteys. Viimeisenä vuotena aloit harmaantua, sinusta tuli charmantti vanha herra :)

Tiesit, kun koitti viimeisen matkan aika, että nyt on aika lähteä. Sinun aikasi päättyy tähän. Äiti sinut viimeiselle matkallesi saattoi. Tiesi hänkin, että nyt on aika päästää irti, antaa rauha sielullesi. Hänen läsnäollessa ikiuneen nukahdit rauhallisena ja nyt vanhus-kaverin kanssa meitä yhdessä katselette sieltä jostakin.

Kiitos, kaikista yhteisistä vuosista ja yhdessä vietetyistä hetkistä. Kiitos, kun sain nähdä sinun varttuvan pennusta aikuiseksi. Kiitos, siitä kun sain olla osa elämääsi. Kiitos, kaikesta!

Hei hei, rakas karvainen ystäväni!

"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen

saan kulkea rajalla ajattaomuuden.

Olen kimallus tähden,

olen pilven lento,

olen kasteisen aamun pisara hento.

En ole poissa, vaan luoksenne saavun,

mukana jokaisen nousevan aamun.

Ja jokaisen tummuvan illan myötä,

toivotan teille hyvää yötä."

Viikonlopun hulinat ohitse....

Ipun ja Epun yhteissynttärit oli ja meni. 20 vieraasta 11 pääsi tulemaan ja ihan hyvä niin olisi ollut tiivis tunnelma pikkupikku kolmiossamme, jos kaikki olisivat päässeet tulemaan. Ippu veti tottuneesti menemään vieraiden seassa ja Eppu tuli hyvänä kakkosena hieman ihmetellen suurta väen paljoutta :) Onneksi oli ne tutut naamatkin seassa niin ei vierastuttanut yhtään, mutta kyllä ne vieraammatkin saivat huomionsa Epulta. Ippu leikki koko synttäreiden ajan uusilla leluillaan ja piti välillä komennella kynttilän puhallukseen tai sanomaan heipat poituville vieraille. Eppu veti päivätirsat synttäreiden aikaan että varmasti loppuun saakka jaksetaan :)

Mukava oli taas nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia tai jutella vaan ihan aikuisten kesken :) Muutenkin juhlat onnistuivat hyvin ja tarjottavat menivät kaupaksi. Jäi meille vielä syötäväksi vaikka mitä mut on mukava herkutella iltaisin nyt arkena yli jääneillä juhlaherkuilla :) Mieskin sai viettää tuplasynttäreitä kun edellisenä päivänä ennen tyttöjen synttäreitä oli hänen oikea päivänsä :) Ei kuulemma pode ikäkriisiä kuten allekirjoittanut :P vaikka ikää onkin yhdeksän vuotta enemmän kuin mulla.

Viimeistä marraskuun viikkoa aloiteltu pienellä väsypoikasella, mut eiköhän se tästä lähde taas rullaamaan tää viikko. Huomenna kerhoon :)

Voihan itku ja kipuinen pienokainen...

Meillä on tällä viikolla Eppu ilahduttanut itkupotkuraivareilla ja valvonut puolestatoista kahteen tuntiin keskellä yötä :( Minä sitten kiikutin Ipun ensteks kerhoon ja lähdin Epun kanssa päivystykseen odottelemaan lääkärille pääsyä. Lääkäri tutki kaiken mahdollisen ja viimeiseks korvat katsoi ja sanoi että tulehtuneet ovat kumpainenkin....ei hyvä ei :( Eikun miljuuna reseptiä kouraan ja apteekkiin mars! Nyt on sitten antibioottikuuria, yskänlääkettä ja kahta eri kipulääkettä, että eiköhän niillä pitäis päästä hyvin etiäpäin :) Se vaan tuppaa huvittamaan, että Eppu vetää hirveetä menoa eikä kivusta tietookaan, ei ennen eikä jälkeen lääkärissä käynnin, pirtee kuin mikä, mut sit öisin iskee kivut ja kaikki.

Parin päivän päästä vietellään tyttöjen yhteissynttäreitä ja niitä odotellaan jännityksellä, koska se ja se on tulossa ja sekin tulee, niinkuin Ippu asian meille ilmaisi :) Tuolla kaapin kätköissä odottaa meiltäkin jotain kivaa molemmille ja olen joka päivä sortua antamaan ne etukäteen tytöille, mut vielä kuitenkin malttanut mieleni :)

Ja joulukin tekee tuloaan :) joululahjat on vielä työn alla, mutta valmistuvat kyllä jouluksi. Muutenkin tänä vuonna saadaan vähän taas lisää joulua laittaa, kun olen saanut koristeita hommattua taas lisää edellisvuoteen verrattuna, mut kohtuudella kuitenkin :)

Ulkona sataa lunta hiljalleen ja pakkastakin on sopivasti. Pieni toive olis ettei pakkasta enempää tulisi, mutta turhaan taidan toivoa....

Hyviä lumisia päiviä kaikille! :)

Väsyneen onnellinen....

Kaikenlaista on tullut touhuiltua viimeisten puolentoista viikon aikana. Ensiksikin mies oli viikon kertaamassa tykillä ammuntaa ja se oli samalla meidän ensimmäinen "isi on poissa monta päivää"-ajanjakso. Joka kokonaisuudessaan meni ihan hyvin. Ipulla oli ikävä kiihtyvään tahtiin loppua kohden ja kyllä se Eppukin tajusi että isi on poissa eikä ovi käy. Itse hajoilin alku päivien illat tyystin, mut tsemppasin sit aina seuraavaan päivään. Sitten kun isi tuli kotiin, niin Ippu ensiksi hämmästyi ja sitten ikävä purkautui kyynelin ja tiukalla halauksella pois. Oli äidilläkin kyyneleet silmillä, kun katsoi sitä spontaania itkua, minkä lapsukainen ilmoille päästi, kun isin näki :) Eppu taas reagoi niin, että syliin ja tiukka halaus-ote ja tästä en lähde-asenteella höystettynä :) Tuli koettua sekin minkälaista ehkä yksinhuoltajilla on elämä, kun ei miestä ole lähettyvillä. Ei sopisi minulle eli ei minusta sellaiseen ole,ei. Hatun noston ansaitsevat he kyllä täysin, kun jaksavat taloutta yksin syystä tai toisesta pyörittää :)
 

Seuraava koitos on sitten ne tyttöjen synttärit ensi viikonloppuna. Josko menevät hyvin, tuskin mitään isompaa ilmaantuu, i hope so! Niistä sitten enemmän ensi viikolla :)

Joulukortti kuvat räpsittiin tuossa aiemmin päivällä ja tultiin miehen kanssa siihen tulokseen että kun nuo lapsukaiset ovat liikkuvaista sakkia, niin lähetämme persoonallisen kortin kaikille :) Oli se kyllä tuskalliset 10 minuuttia, kun toisen sai olemaan niin toinen liikkui tai käänsi päätä :D Mutta kuvat saatiin kuitenkin otettua, siitä olen onnellinen ja tyytyväinen :)

Huomisesta vielä sen verran että Ippu oli kerhossa tehnyt isille kortin tai jotain ja huomenna isi sen sitten saa :)

Hyvää Isänpäivää kaikille isille! :)

Sunnuntai sutinoita...

Miehelle tuli viime sunnuntaina hirveä energisyys kohtaus ja sen päätteeks et tehtiin normi sunnuntaijutut eli pyykinpesut, kokkaukset, siivoukset yms niin vaihdettiin lasten kanssa huoneita päikseen :) Nyt on lapsukaisilla vähän enemmän tilaa leikkiä ja tavaratkin mahtuu paremmin, ei pursua huone yliäyräiden :) Ippu oli ihan innoissaan ja kovasti yritti parhaansa isäänsä auttaa :) Eppu tuli hyvänä kakkosena perässä ruuvimeisselin kanssa :)

Ipun kerhosta saatiin tiedote et joulujuhla on ensi kuussa ja valokuvaus tammikuussa ja alkoi taas äiteen aivot raksuttaa et mitä pitää muistaa ottaa mukaan tai ostaa. Kummit, mummit ja isomummit saavat varmaankin postia ensi vuoden alkupuolella :D

Tyttöjen synttäreihin ei ole hirveästi enää aikaa. Kutsut lähetin jo puolitoista viikkoa sitten hyvissä ajoin :) Päätettiin pitää yhteiset synttärit, kun ovat niin lähekkäin syntyneet ja sitten kun jompikumpi (Ippu varmaankin) haluaa pitää omat synttärit niin pidetään ne erikseen. Minun rakkaat on jo isoja sitten, 1 ja 3 vuotiaat taaperot :)

Ainiin, olen saanut Epun yösyönnit vähentymään kahteen. En muista maininneeni siitä täällä, väärässäkin voin kyllä olla. Mutta viime yönä hän päätti että yksi kerta riittää ja toinen tuttipullollinen maitoa jäi juomatta kokonaan :) Jospa tämä tästä jatkuisi ja hän jättäisi sen yhdenkin pois, niin voisi alkaa suunnittelemaan siirtoa siskonsa kanssa samaan huoneeseen. Tämmöistä täällä tänään :)

Hyvää marraskuun alkua kaikille! :)

Villasukkia ja lettinauhoja....

Viime aikoina on tehnyt mieli hirveästi neuloa villasukkia. Neulomisvimma iskee yleensä joulun alla ja saatan jaksaa neuloa ihan maaliskuulle saakka, jos vain into säilyy. Viimeisimmät neulomukset taitaa olla vuodelta 2005 ja sen jälkeen jotain olen aloitellut, mut loppuun en ole saattanut. Nykyään on niin ihanan värisiä lankoja, ei tarvii tyytyä peruspunaiseen, valkoiseen, harmaadeen tai siniseen, kun on aniliininpunaista ja limenvihreääkin :)

Aika moni varmaan sanoo oppineensa neulomisen koulussa ja minäkin ähräsin lapasia kuudennella ja seiskalla villasukkia jo vähän helpommin. Itse olen jalon taidon mummoltani oppinut ja opettelin sen ala-ja yläasteen välillä. Siksi minulle seiskalla olikin niin helppoa sukkien teko, kun ei tarvinnut miettiä miten oikeaa ja nurjaa tehdään.

Aion yrittää siirtää taitoa omiin lapsiini, jos heillä vaan on innostusta siihen. Ei siitä muuten mitään tule, eikä opi, jos ei kiinnostus riitä. Saas nähdä miten käy :P

Lettinauhoja olen ruennut Ipulla käyttämään, on sen verta pitkä jo tukka että pienen letin nauhan kanssa saa aikaan. Itse olen myös kyseisiä nauhoja käyttänyt ja minun vanhojahan ne Ipulla ovatkin. Äitini tykkäsi pieni talo preerialla-leteistä ja sellaiset on ollut mulla ja siskollakin :) Nyt aion siirtää tämän perinteen omille tytöille. Harva minun aikaan ja nykyäänkään käyttää lettinauhoja, pompulalla pidetään letit kiinni. Onhan se tavallaan työlästä tehdä ne lapsille nauhojen kanssa, mutta ompahan jotain erilaista jolla erottua massasta :)

Mitä isompi edellä sitä pienempi perässä :)

Vähän on taas vierähtäny aikaa edellisestä kirjoituksesta, mut ei ole vaan oikein napannut kirjoittaa mitään vaikka asiaakin olis ollu.

Meillä tosiaan pienempi (kohta 1v) kävelee jo täyttä häkää ja ottaa oppia isommastaan asiassa kuin asiassa :) Eipä äidillä suinkaan ole ollut jo kuukauden päivät enenevässä määrin pientä ahdistusta, kun ei ole enää vauvaa :/ Mutta ilon olen ottanut irti tästä kävelemään opetteluajasta, kun Eppu on samalla oppinut nousemaan ylös lattialta, kurottamaan lattialta tavaroita suorin jaloin ja istahtamaan lattialle ihan isse :D Vähän on tyttö ollut onnessaan, kun ei tarvitse ketään enää apuun ja odottaa ja voi ihan itse panella menemään minne vaan :) Ihanasti ristii kädet rinnalle, jos vaan erehdyt apua antamaan väärällä hetkellä ja painelee tiehensä. Tänään hän päätti päiväunien jälkeen tulla itse meidän aika korkeasta sängystämme pois ja käveli makuuhuoneesta olohuoneeseen itse :) kyllä minä olin ihmessäni :o

Kommunikointi Epun kanssa on vielä osoittelua ja äännähdyksiä häneltä meille ja me parhaamme mukaan sanotaan kaikkien asioiden ja esineiden nimet mitkä osoitussuunnassa on :) Tässä vaiheessa Ippu oli jo sanonut mamma ja muita helppoja sanoja, mutta kävely oli vielä opettelussa. Halu on ihan kamala Epulla kommunikoida ja katsoo tarkkaan kasvojen ilmeet.

Sisarukset ovatkin nyt ruenneet enemmän leikkimään keskenään, kun Eppu liikkuu niin itsenäisesti. Mutta Ippua pitää välillä vähän komentaa ettei se pidä Eppua nukkena eli kovakouraisesti käsittele sisartaan. Muuten leikit sujuvat jo sopusoinnussa rinnakkain leikkien kumpikin omaa leikkiä :)

Ippu taas on opetellut kovasti riisumista ja pukemista, ja se turhautumisen määrä on VALTAVA kun ei onnistukaan niin hyvin. Vessassa käydään vain pöntöllä, potta on kuulemma Epun nyt :)

Kyllä ne lapset kasvaa kovaa vauhtia ja niitä on mielenkiintoista seurata :)

Koiruus kahden kissan kaveriks :)

Nyt jonkin aikaa on tehnyt mieli koiraa. Kai se tuli silloin jo, kun tyttö-kisu oli henkihieverissä (nyt onneksi parantumaan päin :)) Mulla on viisi-vuotiaasta asti ollu koira ja välillä tuli et en koskaan sellasta hanki, mut ei kai ihminen voi sille mitään että on enemmän koiraihminen kuin kissaihminen. Kissat on toki olleet helpompia ja ei tarvitse lähteä ulkoiluttamaan ketään, ja se on sopinut tähän elämän vaiheeseen vallan mainiosti. Kissoissa on omat puolensa ja nämä meidän mussukat on kyl ihan perheen jäseniä, mut ne on niin prk* itsenäisiä ja vähän jotenkin kuitenkin jääneet etäisiksi mulle.

Olen niin kovin rakastunut tanskandoggeihin :) Aivan ihanan isoja ja lutuisia koiruuksia :) Plussana olis lapsiystävällisyys, josta nämä karvaturrit tunnetaan :) lyhytkarvaisia ovat,vaikka ei se takaa karvattomuutta :P Tyypillistä on myös etteivät haukkuisi kuin uhattuna, mut tiedä häntä, eikö kaikki koirat hauku vain uhattuna, jos oikein osaa kouluttaa.

Kokemusta on sekä pienestä ( King charlesin spanieli) että suuresta ( Bernin paimenkoira) koirasta, ja vaikka molemmat olivat ihania ja ikävä on kova, niin suuremman koiran kanssa koin olevan helpompaa. Siksi siis tämä kamala halu saada suuri koira. Aika ei nyt ole sopiva, sen tiedän, koska asumme ahtaasti kaupungin keskustassa. Kunhan saamme edes rivarinpätkän, jossa olisi tilaa runsaasti, niin sitten ajattelen asiaa uudemmasti. Silloin pitäisi myös olla aikaa kouluttaa koiraa eli tyttöjen pitäisi olla hieman isompia kuin nyt (1ja 3 vuotiaat).

Voipi hyvin olla että meidän kissulit ovat jo viimeiselle leposijalleen saatettu ennenkuin meille koira tulee, mutta hyvä se on jo tässä vaiheessa ainakin katella ja miettiä tarkkaan haluaako todella koiran seuraavaksi 10-12 vuodeksi et siihen pitää sitten todella omistautua. Ja sitä pitää TODELLA HALUTA ja olla täysin varma. Pienikin epäilys, niin ei oteta. Tässä on hyvä makustella asiaa muutama vuosi ja sitten uudestaan miettiä, kun elämän tilanne olisi hyvä koiran tulla meille :)

Kadonnut minuus...

Viime päivinä olen lukenut netistä niin blogeja kuin lehtiartikkeleitakin aiheesta sateenkaariperheet ja seksuaalinen suuntautuminen. Minähän siis olen biseksuaali ja aihe on henkilökohtainen mulle. Samalla olen ajatellut itseäni ja sitä kuinka löysin itsestäni tällaisen asian (voiko sitä piilotella itseltään? Ilmeisesti voi :P).

Mun matkani on vasta alussa, mutta jo nyt tiedän että juuri tämä asia on muovannut minusta tämän joka nyt olen niin kauan kuin muistan. Se että aloin pohtia itseäni syvällisesti ja löysin "uuden minäni", sanoin sen itselleni ääneen (se oli rankkaa, mutta puhdistavaa) aukaisi mulle paljon menneisyyden mustia aukkoja. Kuten miksi se tietty ystävyyssuhde päättyi vaikka mulla oli hyvä olla sen ihmisen kanssa? Mulla on ollu ikävä kyseistä ystävää ja olen ajatellut minkälaista meillä oli silloin joskus. Tiedostan nyt että olin häneen ihastunut ja kun mieheni tuli mun elämään mun oli luovuttava toisesta vahvasta persoonasta mun elämässä, itse oli aika herkkä ja heikko silloin.

 Palatakseni niihin kirjoituksiin netissä, niin niissä puhuttiin siitä että sateenkaariperheet ovat yhä eriarvoisessa asemassa suomessa ja niitä katsotaan kieroon ihan tavallisissakin paikoissa asioidessaan. Samoin kuin seksuaalivähemmistöjä kiusataan hyvinkin väkivaltaisesti tai sanallisesti. Itse antaisin lapseni olla tekemisissä sellaisten lasten kanssa, joilla on kaksi äitiä tai isää ja haluan opettaa heille, että ihmisiä tässä maailmassa on moneen kelkkaan. Omasta itsestäni aion olla rehellinen, kunhan tietävät mitä se lesbo/homo/biseksuaali tarkoittaa. On se vaan jännä että suomessakin sanotaan että ollaan suvaitsevaisia ja kaikille ollaan tasa-arvoisia, silti koko ajan paheksutaan erilaisuutta ja varsinkin, kun sen näyttää avoimesti. Kirkko etsii kuumeisesti raamatusta ihan mitä vain mikä viittaa siihen että vain nainen ja mies voi mennä naimisiin, homot on piruja suurinpiirtein :P

Eihän asia hirmu paljon mun arkea rassaa, kun olen naimisissa miehen kanssa enkä ole kokenut naissuhdetta, mutta myötätuntoinen voi aina olla, vaikka eihän se auta asian paranemisessa. Aika pimentoonhan mun seksuaalisuus jää, kun ei tästä tiedä kun ystävät ja mieheni. Sukulaiset saa tietää sit kun se tulee julki ihan itsekseen, jossain sivulauseessa :) Se on pakko sanoa et jos en olis tullu itselleni ja muille ulos kaapista, en ehkä koskaan olis löytäny itsestäni muitakaan puolia ja olisin hukannu itseni ihan täysin, niinkuin meinasi käydäkin. Jos hukkaa itsensä et ole enää mikään ja syvällisiäkin pohdiskeluja harrastaneena, se olisi pahinta mitä vois tapahtua. Oikein ahdistaa kun muistelen miten itsellä teki pahaa, kun ei enää tiennyt kuka oli.

Onkohan tulevaisuudessa, kun tämä ahdasmielinen vanhempi sukupolvi uinuu jo ikiunta niin mahdollista suvaitsevaisuus vähemmistöjä kohtaan? vai löytyykö niitä suvaisemattomia nuoremmistakin ihmisistä?

Onnellisuus ja elämän ihanuus.....

.....on harhaa vaan ja sieltä on v*n p*a tippua alas kuin luotijuna ikään :( No, ei se ehkä ihan harhaakaan ole mutta siltä on itsestäni tuntunut kun mun päiväni muuttui tuollaisesta kertaheitolla mustaksi ja harmaaksi, hyvin surulliseksi kerrassan vain yhdellä sanalla -----> leukemia.......fak fak fak....mur mur......ei mulla, mut meidän raksulla kissalla ehkä on, testitulokset viipyy viikon verran,JEI!

Juttu siis lähti siitä et kissamme alkoi oksennella ja oksentelut tiheni siihen että ruoka ei selvästi pysynyt kuin viisi minuuttia sisällä, sit herkes raukka kokonaan syömästä ja juominenkin tietenkin jäi.....me kuskattiin se eläinlääkärille mun päivänäni ja ne tutki ja ottivat verikokeet......muuten ok arvot mut valkosolut nollilla, leukemia epäily :( Sit kun ei kerta syö niin se olis niinku siinä sitten eli viimeisiä viedään....fak fak fak.....tipahdin ja lujaa :( Ei ota järki sanoakseen miksi äsken ihan äsken oltiin ihan jees, neiti söi ja eli ihan ok....satunnainen oksenteluhan on normaalia kissalle(karvapallot) ja nyt sit niinku pitäis miettiä mihin mullataan? Ei ei.....lääkäriltä tultiin neitikissa virkosi(oli pitänyt rauhoittaa :P) ja eikun syömään ja katos juokin, ei mitään hätää, sama jatkuu eilisen päivän ja tänään aamulla oli kans syöny....sit yhtäkkiä ei koko päivänä mitään vaikka maanittelin, ei ja oksennettiinhan sitä sitten taas.....äkkiä kuoli taas toivo paremmasta :( Nyt sit vaan odotellaan tuloksia ja yritetään pitää neiti hengissä sinne saakka.....

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta........

Päiväni mun on ihan nurkan takana....

Jep,jep....vuosiahan sitä tässä taas kohta täytetään :P Ei ole mun juttuni oikein ollu sitten lapsuussynttäreiden kyl yhtään. Silloin kun olisi jotain ehkä halunnut ei osannut pyytää tai järjestää, meni vaan päivä ihan heittämällä ohi kokonaan ja harmitti jälkikäteen. Nyt taas ahistaa jotensakin tämä vanheneminen, kun on vielä nuori, mut ei tunnu siltä ja vaivaa ihan kamala ikäkriisi :( Blaah sentään!! Ja kuitenkin joka vuosi odottaa että kuka muistaa edes tekstarilla :P

Oon aina ollu huono sanomaan mitä haluaisin lahjaksi, kun ei ollut mitään mistä tykkäisin ihan valtavasti tai mikä olisi kiinnostanut niin paljon että olisin halunnut sen lahjaksi. Mutta tänä vuonna se on ainakin yksi asia joka muuttui. Tänä vuonna heti, kun sain tietoon että Tuiskun Antin kirja-julkkari on elokuussa, tiesin että tämän minä itselleni pyydän lahjaksi kyllä :) Ja saan sen lahjaksi :D

Mun päiväni on ollu mulle TABU! Oikeesti, voiko synttäripäivä olla tabu....no, voi! Siihen päivään on liittynyt niin paljon kaikkea AINA siitä päivästä lähtien kun täytin 8 vuotta. Siitä tuli äärettömän henkilökohtainen ja symboloiva päivä mulle tuolloin, syystä että niin rakas, ihana ukkini kuoli tuolloin....siis päivä on mun synttäripäivä ja ukkini kuolin päivä! Karmivaa eikö totta...hieman :P Olen jotenkin pitänyt sitä yksityisenä, vain mun päivänäni, ei muille-juttuna ja ehkä ollut hämmentynyt, kun kaverit ovat muistaneet lahjoilla mua tuona päivänä. Mitä isommaksi ja vanhemmaksi tulin, sitä enemmän olen keskittänyt tuon päivän vaan ajatteluun, elämäni ja minuuteni pohdiskeluun pääni sisällä. Silloin olen hiljaisimmillani kuin koskaan, puhun hiljaa ja vähän vaan ja jos on pakko jotain sanoa. Kaipuu kuuluu myös tuohon päivään....kaipaan elämäni tärkeimpinä päivinä, joihin lukeutuu muitakin päiviä kuin vain omani, ukkiani ihan kamalasti ja mietin millainen suhde meillä olis nykyään ollut. Meillä oli jonkinlainen yhteys...spookya.....en osaa sitä tarkemmin selostaa, mutta meillä oli vaan meidän juttuja joita kukaan muu ei tiennyt.

Yritän joka kesä käydä ukin haudalla viemässä kukkia ja tervehtimässä. Viimeksi viime kesänä omien lasteni kanssa. Olisin niin kovin halunnut hänen näkevän minun lapseni ja lasteni näkevän hänet. Aina ei saa mitä toivoo ja joku ehkä ajattelee että mitä sitä turhia ja menneitä pohtia, positiivisena uuteen nousuun. Mutta minä en ole minä jos en saa ajatella menneitä, ne tavallaan antavat voimaa tulevaan :)

Tänäkin vuonna mun päiväni kuluu hiljaisuudessa, omissa ajatuksissa sen minkä kahdelta taaperolta voi....

Olen 18 vuotta kantanut tätä asiaa sydämessäni ja aioin vastakin niin tehdä omaan pois menoon saakka. Se on muovannut minut tällaiseksi kun olen muita asioita syvemmin ja suuremmin. Ehkä pitää menettää rakas ja tärkeä ihminen ennenkuin voi ymmärtää itseään ja elämäänsä. Kiitos, ukki, että sain tutustua sinuun ja kulkea hetken kanssasi elämän tietä :)

Meillä asustaa nyt kaksi taaperoa :)

Palaan hieman edelliseen postaukseen. Viikonlopun aikana sain helpotuksen murheilleni ja sen toi rakas siskoni kuuntelijan ja järjellisen ajattelun kautta :) Kiitos siitä!

Jotenkin meillä viime loppu viikon ja tän viikon alun aikaan on tullut helpotusta tähän niin vaikeaan arkeen, jota päivä kerrallaan ollaan menty. Ippu on oppinut kaikenlaista noin viikon sisällä, kuten riisumaan, syömään ja käymään isojen ihmisten "potalla" :D Eihän siinä mitään ihmeellistä olisi, mut tyttö on HALUNNUT tehdä niitä itse! :) Ei ole tarvinnut houkutella opettelemaan tai tekemään mitään, vaan on ihan kuulunut että "Minä haluan, minä syön" tai niinkuin tänään että ulkovaatteet löytyi eteisen lattialta, kun olin menossa niitä häneltä riisumaan kenkineen kaikkineen :) Hyvä, hyvä!! :)

Eppu taasen on NIIN halukas kävelemään koko ajan että tänään mentiin jo ilman äidin käden turvaa piiiitkiä matkoja ja monta monituista askelta kerrallaan :) Käännökset on vielä hankalia ja vauhti tahtoo lisääntyä huimasti, kun Ippu juoksentelee vieressä :) Mut vähän äiti yllättyi tänään tästä rohkeudesta päästää irti antaa mennä vaan eli vois sanoo et ei ehkä ihan vielä ilman tukea, mut taapero hän on ollut jo pitkään kyllä :) Päättäväinen tyttönen siis tämä meidän Eppusein :) On ihan menemisen meninkiä kyllä :)

Ainiin ja YHDET päiväunet vetelee Eppu ja vielä melkein kahden tunnin pituiset!! Ei enää nuku vain 40 minuuttia ja monesti päivään. Kasvaa, kasvaa kovaa vauhtia pieninkin, juu :)

Uskoako vaiko eikö?? siinä vasta kysymys taivaallisen jumalallinen :P

Nyt eteheni pamauttivat sellaisen kysymyksen Ipun kerhossa, että mamma menetti yöunensa, ne vähäisetkin melkein :P Eli kun tuo kerho on sekä kaupungin että seurakunnan järjestämä, niin the kysymys tietenkin olisi pitänyt järjen mukaan ajatella tulevan eteen jossain vaiheessa. Kyllä minä sen tiesin, että sieltä se jostain tiensä meidän korviinkin löytää. Onhan asiaa jollakin tasolla miehekkeen kanssa mietittykin, jollain pinnallisella "mitä sinä olet mieltä, mitenkä meidän pitäis?"- tasolla. Sitten se mieheke sen myrkyn lykkäs, kun sanoi miulle udellessani hänen mielipidettään asiasta, että päätä sinä!! No, minähän sitten asiaa mietittyäni vastasin siihen the kysymykseen, joka kuuluu näin: Saako lapsenne osallistua hartaushetkiin, joita on noin kerran kuussa? että EI SAA! Huuto merkin kanssa, mut en isoilla kirjaimilla kuitenkaan :P

No, miks yöunet melkein menetin? Siks koska rupesin miettimään että mitenkä sitten tulevaisuudessa menetellään. Itse henk.koht. olen saanut osallistua päiväkodin uskontokasvatukseen, ja on rukoiltu iltarukoukset ja enkelitaulu ollunna seinällä. Olen ennen 9 ikävuottani osallistunut neljiin hautajaisiin, joihin kuuluu niin isomummoni kuin niin rakkaan ukkini hautajaiset. Käyny sen miljoona kertaa kirkossa, tavannu jos jonkinmoista pappia, ja istunu vakavamielisten vanhempien henkilöiden ympäröimänä kiltisti pyhämekossa. Eli totaalisesti ollu jumala läsnä ja kasvatettu kirkkoon päin hieman oikoen tai ainakin se tuntuu siltä. Ei mun äitee oo ollu kovin uskovainen luulen mä. Ehkä se kuri ja hyvien käytöstapojen painottaminen on luonu sellaisen harhakuvan, että tässä nyt ainakin esiasteen uskovainen oltais...tiiä tuota sitten.

Taivas on minulla edelleen se paikka minne rakkaimpani ovat menneet kuoleman kohdatessaan, ja juttelen heille joko hautakiven luona tai vaan taivaalle tuijotellen. Johtuuko tämä nyt sitten siitä että olin niin pieni, kun koin menetyksen suuren ja raskaan. Olen siis helpottanut oloani ajattelemalla niinkuin lapsille niin usein sanotaan että tuolla he ovat ja heillä on hyvä olla.

Niin siis uskonto on ollu läsnä, mut jotenkin en ole osannut aloittaa iltarukouksia Ipun kanssa, ei tunnu luontevalta vaikka alun alkaen olin ajatellut niin tehdä. Vienkö jotakin tärkeää lapseltani, jos en rukoile illalla hänen kanssaan? tai kerro jumalasta ja taivaasta? Ahdistaako uskonasiat lastani tulevaisuudessa, kun niistä ei kotona kummemmin puhuttu? Alkaako lapseni kenties jopa pelätä juuri siksi kaikkea jumalaan liittyvää? Pitäisikö myös joulupukista ja korvatunturista puhua? Meillä ei ole käynyt pukkia yhtenäkään jouluna Ipun aikana, syynä raha ja se että vietämme joulua minun vanhemmillani :P

Sen tiedän jo että Ippu on liian pieni (kohta 3vee) hartaushetkiin ja on vielä niin johdateltavissa (lue aivopestävissä) että ei ole soveliasta/hyväksi pienelle ahdistua jo ensimmäisen kerho kokemuksen aikana ja saada traumoja EHKÄ. Tähän siis perustin vastaukseni tuohon kysymykseen. Muuten ollaan vielä vähän kuutamolla ja ahdistutaan itse tästä päätösvallan EHKÄ vaikutuksista, joita ei voi tietenkään ennustaa etukäteen mitenkään.

Ahdistun täällä kunnes löydän mielenrauhan :P (toivoo sen tulevan pian, pliis!)

Äidin sana on laki!

Tänään tuon konkreettisesti koin. Näin kotiäitinä ei ole tarvinnut vääntää mitään rautalangasta tai sanoa miten pitää mistäkin asiasta lapsensa kohdalla. Kun Ippu meni kerhoon, tuli siihen muutos kun en ole paikanpäällä sanomassa miten asiat haluan.

Sitä joutuu miettimään vaikka mitä asioita siis ihan sitäkin haluanko nähdä lapseni viilettävän vastaan pelkissä sukkahousuissa ja paidassa, vaikka aamulla hänellä oli päällään farkkumekko tai housut. En halua, kun on nätit vaatteet pistetty päälle niin ne pysyy päällä. Ei ole mitään syytä ottaa tiettyjä sisävaatteita pois, paitsi jos ne kastuvat/likaantuvat niin pahasti ettei voi pitää niitä päällä. Toinen asia, joka pitää vääntää rautalangasta on purkan syönti. Luokittelen purkan ja pastillit karkiksi ja ymmärrän toki että hampaan harjaus on epähygienista, mutta purkka löysöttää leukaperät vaikka vain minuutin sitä jauhaa. En siis näytä vihreää valoa kummallekaan vaihtoehdolle.

Olen aina ollut hiljainen, myötäilevä ja muiden mukana menijä tyyppi. Vastaanpaneminen on minulle ollut vieras käsite tyystin. Omien rakkaitten lasteni kautta olen kasvattanut hiljalleen kovempaa ja vaativampaa minää. Eihän kukaan muu minun lasteni puolta pidä ja minähän äitinä tiedän mikä on parasta minun lapsilleni. Äitiys sai uuden sävyn minussa. Joku varmaan ihmettelee, että on jo kaksikin lasta ja vasta nyt tuon olen tajunnut. Ei sitä tajua, jos kotona on lapsien kanssa, pitää mennä kerhoon/päivähoitoon lapsen ennenkuin tulee eteen tilanne että kaikki mitä minä haluan otettavan huomioon täytyy tulla minun suustani. Minä olen lasteni äänitorvi, niin sairastuessa kuin päiväkoti maailmassakin.

Ehkä järkytys tässä asiassa on niin suuri, kun en itse kai ole pitänyt itseäni kovin auktoriteettisena tai kova pintaisena missään asiassa. Sekin että mitä kaikkea ne "tarhatädit" saavat päähänsä tehdä ilman vanhempien lupaa tai jos et aukaise ajoissa sitä suutasi niin tekevät kun ei ole kiellettykään. Vanhemmuus siis kasvattaa? No, totisesti kasvattaa, ainakin minua ja uskon että monia muitakin vanhempia.

Lapseni tekevät minusta paremman ihmisen ja rakkaittensa puolesta kannattaa taistella tai sanoa sanottavansa, niin olosuhteet parantuu. Näin meillä ainakin :)

Syksy väriloistoineen on saapunut.....

Syksy on tehty väriloistosta, aamukasteesta ja punaisista pihlajanmarjoista. Tietenkin monesta muustakin asiasta, kuten sateesta ja putoilevista lehdistä. 

Minä lataan itseäni syksyllä kaikilla hyvillä ja hymyilemään laittavilla asioilla talven varalle. Jaksan paremmin pimeydessä sitten. Flunssasta selvittiin ja tänään käytiin ensimmäistä kertaa 2,5 viikkoon ulkona tyttöjen kanssa. Tuntui tosi hyvältä liikkua eikä vain kyköttää sisällä :) Kerhokin jäi Ipulla käymättä, mutta huomenna palataan taas normaali arkeen ja aamulla kerhoon :) 

Tämmöistä tänään meillä :)

Nuhanenä, Vilkas ja Unelias :)

Tää viikko ei sitten alkanut sen paremmin kuin edellinenkään :( Ippu on jo viikon ollu kamalassa yskässä ja nyt tuli riesaks vielä nuha :( Onneksi tosin ei ole ollut kuumetta yhtenäkään päivänä ja virkeä tyttönen leikkii kaiket päivät, vaikka sitten kamalasti röhisten. Tosi inhottavia on nämä ilman muutokset äkkiseltään, kun aamulla on kylymä ja pitäis olla paljon vaatetta päällä, niin iltapäivällä pärjää jo hellemekossa melekein. Ja tuuli ottaa niin äkkiä avonaiseen kaulaan.

Eppu sitten taas päätti totaalisesti luopua kävelytuolistaan ja todeta et "Hei, täähän sujuu jo niin hyvin et mä voin irrottaa otteeni äipästä ja antaa mennä vaan" ja äippä tulee perässä napaten lennosta kiinni, kun kaatuminen on lähellä :P Näin meillä siis lopetellaan jo toistamiseen vauvakautta, pikemmin kuin edellinen, mutta sitäkin haikeimmin mielin...ei ole enää vauvaa tässä talossa, mut nyt seurataan kahden taaperon ystävystymistä ja muita edistys askelia uteliaan innokkaana :)

Äippä siis on tuo viimeisin kääpiö :P Vähän on vielä unet jääneet vähille ja kahvin voimalla mennään, mutta on jo näkyvissä pientä parempaa/helpompaa aikataulu kaavaa pienemmän unentarpeen suhteen. Päiväunet on ollu sitä tasasta kahta tai ainakin ne yhdet aamupäivällä. Iltapäivä on ollu jossittelua ja kesällä tapeltiin siitä neitosen kanssa että nyt nukutaan, kun muuten koko ajan itket. Nyt ne kahdet joskus kolmet unet on vaihtuneet yksiin uniin siinä 12 jälkeen päivällä ja yöunet sillon tällön pitkittyneet kahdesta tunnista jopa kuuteen tuntiin, mutta näitä iloja tulee vasta harvakseltaan. Enkä ole saanut kaavasta kiinni minkälaisen päivän jälkeen saan nauttia tästä luksuksesta, kun kaikki päivät ovat olleet niin erilaisia.

Mutta sairastelu jatkuu (toivottavasti ei kauaa enää) ja arki rullaa omalla painollaan taas :)

vaatekaapin sisällön uusimista ja lisäystä....

Sain vihdoin ja viimein torstaina tilaamani takin :) Sellaisen vapaa-aika/sport-tyyppisen takin h&m:ltä. Olin pitkään haikaillut sellaisen perään, kun tuolla ulkona tulee oltua lapsukaisten kanssa, enkä ole omistanut minkäänlaista hyvää ulkoilutakkia, joka passaisi syksyllä ja keväällä ja menisi talvellakin siinä samalla. Housut vielä uupuu, mutta uskoisin löytäväni ne täältä jostain tavan tusinamyymälästä.

Rupesin muutenkin tässä kylmien ilmojen saavuttua tänne, katselemaan vaatevarastojamme ja täydennystähän ne kaipailivat. Itse tarvitsisin vielä pari perus pitkähihaista paitaa, poolopaidan, paksut sukkahousut ja talvipipon. Sitten tietty uudistaakin pitäis, niin pari neuletta, hame, pillifarkut, ja saappaat olis ihan kiva saada vielä lisäks :D Ippu taas tarvitsisi parit housut, talvihatun, villahaalarin, pari kivaa paitaa esim. neule ja collegepaita. Eppu tarvitsisi kanssa parit housut, pari paitaa, pari arkimekkoa, ja JARRUSUKKIA ehdottomasti! :D

Tulipas tästä nyt tämmönen luettelo tyyppinen postaus, mut kun alkaa miettimään mitä tarviis niin niin siitähän se lähtee :P Täytynee lähteä surffailemaan tuolla nettikauppojen ihmeellisessä maailmassa ja pistää tilaukseen, jos löytyy sopivia ehdokkaita :) Tästähän blogista ei pitänyt tulla tällaista vaateblogia, mutta pitäähän sitä joskus kirjoitella tämmösiäkin juttuja, kun kiinnostaa sekin mitä päälleen pistää tai pukee lapsilleen päälle :)

Kotiäidistä sairaanhoitajaopiskelijaksi.....

Tämmöistä olen tässä viime päivien aikana mietiskellyt.....että hakisiko sitä amk:hon opiskelemaan sairaanhoitajaksi, kunhan Eppu olisi tarpeeksi iso ----> kävelisi jo omin jaloin ja söisi tavallista ruokaa (mitä erikoisruokaa hän muka nyt syö? :P ), lähinnä tuo maito olisi sitä mitä myö isommat juodaan :)

Jo kun lähihoitajaksi valmistuin halusin amk:hon opiskelemaan, tosin ajattelin silloin sosionomin opintoja :) Näin se mieli muuttuu, kun aikaa kuluu. Tosin aikoinaan yläasteella en halunnut lähteä opiskelemaan hoitajaksikaan :D Ja nyt vuosien jälkeen tiedän tämän alan olevan minun alani/kutsumukseni :)

Pitkään siis olen täällä kotona miettinyt, että jotenkin olisi vielä itseään kehitettävä ja eteenpäin urallakin päästävä, mutta mitä, minne, miten ja milloin? ovat olleet ne kysymykset joihin olen kokeillut niin vallan kaikkea muuta kuin alani juttuja, eikä mikään ole tuntunut hyvältä. Sitten tuossa viime lauantaina tokaisin ykskantaan siskolleni että voisinhan lähteä vaikka sairaanhoitajaksi opiskelemaan, sehän ei veisi kuin 3,5 vuotta ja olisi omaa alaani :) Kai tuo tokaisu juontaa juurensa näistä telkkarin sairaalasarjoista, joita tujotan alituiseen kun kerkiän. Mutta kysymyksiin sain vastaukset siis mitä? sairaanhoitajaksi, minne? tuohon lähi amk:hon, tuossa 2 km päässä, miten? ihan nuorten sekaan meinasin, ei aikuisopiskelua ja omat tytöt hoitoon siksi aikaa ja milloin? sitten kun nuorimmainen osaa sitä sun tätä eli noin vuoden puolentoista päästä.

Jotenkin viime päivinä olen tuntenut itseni rauhalliseksi ja rentoutuneemmaksi kuin piitkään aikaan. Tuntuu kuin olisin poukkoillut ympäriinsä kuin flipperi ikään tietämättä päämäärääni, tulevaisuuttani työrintamalla ja jumittanut vain tässä hetkessä osaamatta tehdä mitään tulevaisuuden varalle. Näin olen siis tuntenut jo lähihoitajaksi valmistumisesta lähtien samalla tosin nauttien jokaikisestä hetkestä rakkaitten prinsessojeni kanssa.

Nyt minulla siis on myös ammatillinen tulevaisuuteni mietittynä :) katsotaan kun se tulee aiheelliseksi että monennellako yrittämässä sisälle pääsin :P ja miten luonnistuu kahden lapsen äidin opiskelut ja kotihommien yhdistäminen :)

Kerhoon tahtoo hän!......

Näimpä ollaan tällä viikolla saatu totutella meidän uuteen arkeen :) Ippu pääsi kaupungin järjestämään kerhoon, joka kokoontuu kahdesti viikossa 4 tuntia kerrallaan ja on innoissaan siitä ihan hirveästi :) Kasvoi ihan silmissä koko tyttö, kun sinne meni kuin vanha tekijä jo ensimmäisellä kerralla. Äiti tietenkin yritti itkua pidätellä ja sitten nyyhkin kotimatkalla, niin että ohikulkijat katsoivat kummissaan. Eka viikko siis takana ja monta monituista edessä, innolla odottaen mitä tuleman pitää kerholainen itse että äityliini.

Pienempikin halusi ilmeisesti kehitellä itselleen uudet kuviot kun siskollakin on, joten päätti alkaa harjoittelemaan kävelyä ilman kävelytuolia ja äiti saa tietysti olla tuki, kun ei vielä ilman tukea kuitenkaan :P Näyttää kovasti siltä, että hän kävelee jo kuukauden kuluttua ilman tukea, mutta aika näyttää ja takapakkejakin mahtuu mukaan vielä.

Kolmas uusi asia, joka alkoi ensimmäisenä näistä on miehen työ. Olemme siis prinsessani ja minä olleet kolme viikkoa jo kolmistaan kotosalla. Onneksi nämä asiat tulivat meille näin tipottain, niin kerkesi yhteen tottua rauhassa.

Ensi viikolla jatkamme rakkaita arjenrutiineitamme ja kerhoiluamme, näin se syksy ja talvi mukavasti kuluvatkin :)

Perjantai 13.päivä my lucky day :)

Tänään kaikki on mennyt HYVIN, todella HYVIN!

Aamulla lähdin prinsessoitteni kera leikkikentälle ja siellä oli muitakin lapsia :) (Eilen ei ollut, olimme itseksemme)
Isompi prinsessani Ippu (2v) lähti ihan omasta tahdostaan pois leikkikentältä :) ( Yleensä saa houkutella ties millä että lähtisi kotiin ilman itkuja)
Pienempi prinsessani Eppu (9kk) nukkui iltapäiväunet :) ( Yleensä ei nuku enää iltapäivällä olenkaan, vain aamupäivisin)

Päivän kruunasi se, kun sain tilaamani kuvat ja ne olivat todella hyviä. Voin alkaa lähetellä niitä kummeille.
Isäntä toi hyviä uutisia, kun tuli töistä kotiin. Hän on neljän päivän vapailla huomisesta alkaen :)

Päivä oli muutenkin aurinkoinen ja lämmin :)

Pieniä asioitahan nämä ovat, mutta minulle suuria, kun päivät ovat yleensä harmaita, kaaosmaisia ja väsyttäviä.

Kaappi on kamala paikka asustaa...siis.....

Tulen ulos kaapista. Tässä olen. En ole muuttunut ja olen kuitenkin. Asenteeni, mielipiteeni, puheenaiheeni ja mielenkiinnonkohteeni ovat muuttuneet tai oikeammin muuttaneet muotoaan, lisääntyneet. Nyt kysyisit mikä olen? Olen Biseksuaali. Olen tiennyt erilaisuudestani pitkään, ehkä liiankin pitkään. Mutta luulin sen olevan lähinnä jotain luonteenpiirteisiini kuuluvaa.

16-vuotiaana äitini kysyi, olenko lesbo? Vastasin jyrkästi hieman hämmentyneenä etten ole. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin mieheni. Ei tarvinnut miettiä syväluotaavasti sitä asiaa. Kun esikoiseni syntyi, aloin pohtia kuka todella olen. Ensimmäistä kertaa minulla oli aikaa siihen. Silloin pelkäsin ajatuksiani, mitä ne toivat minusta julki itselleni. Kun lopulta pääsin siihen pisteeseen, että sanoin sen ääneen itselleni ja hyväksyin sen mikä olen. Koin vapauttavan tunteen pitkän matkan jälkeen. Olin tuolloin 24-vuotias. Matka itseeni jatkuu edelleen hiljalleen, ei ole kiire enää.

Tulin ulos kaapista miehelleni ja lähimmille kavereilleni. He ovat sen hyväksyneet ja olen heille sitä samaa mitä ennenkin vaimo ja ystävä, pienellä lisämausteella vain. Olen päättänyt tulla ulos pikku hiljaa, kiirehtimättä. Ajattelen ensin ja sitten vasta toimin. Se vaikuttaa kuitenkin niin eri tavalla ihmisiin ja heidän suhtautumiseensa minua kohtaan. Mutta en kuitenkaan halua olla piilossa enää. Se nakertaa minuuttani ja olemassaoloani liikaa. En voi elää sillä lailla. En olisi rehellisesti minä kokonaisena, vaan vain puoliminä.
Eniten ihmisiä varmaan ihmetyttäisi se, miksi tulin ulos kaapista vaikka olen onnellisesti naimisissa miehen kanssa. Ulos tuleminen ei ole muuttanut tunteitani miestäni kohtaan, vaan syventänyt niitä. Olemme avoimempia toisillemme. Epäilijöitäkin varmaan riittää, mutta he eivät ole suvaitsevaisia ja pelkäävät erilaisuutta ja sellaisen "erilaisuuden" julki tuomista. Sellaisilla ihmisillä on liikaa asioita Tabu-sanan alla, joista ei puhuta.

Kun tulin ulos kaapista aloin tiedostamaan kuinka vanhoillisia ja suvaitsematttomia ihmiset ovat edelleen. Oma kotikaupunkini on siitä oiva esimerkki, koska väestö koostuu vanhoista ihmisistä pääasiassa. Täällä ei katsota hyvällä, jos kaksi tyttöä kävelee käsikkäin kadulla. Kokemusta siitä nimittäin on :) Ei se minulla paljon paina, kun en ole kirkon jutuissa mukana, mutta jos olisin en olisi kauaa. Ei kait vanhoja ihmisiä voi oikein muuttaa, pitävät kovin siitä juurtumisestaan niihin totuttuihin normeihin.

Elämäni siis jatkuu onnellisena kaapista ulos tulonkin jälkeen. Olen edelleenkin tässä, biseksuaalina, mutta ennen kaikkea olen prinsessojeni äiti, mieheni vaimo ja ystävieni ystävä. Jatkan itseni tutkiskelua ja luonteeni syväanalyysiä tämänkin jälkeen yhtä innokkaana kuin ennenkin.

Viimeinkin olen löytänyt sen "mun jutun" :)

Noin kolmisen vuotta sitten hain jo tuntumaa siihen miten tehdä omia koruja. Ne oli sitten sen näköisiäkin :P Yhden talven niitä värkkäsin ja sitten ne unohtui. Viime syksynä menin helmityö-kurssille ja sain siellä ahaa-elämyksen! :) Innotus helmitöihin/koruihin puhkesi oikein kunnolla kukkaan :) Nyt olen sitten perehtynyt kunnolla asiaan ja hankkinut niin hienon "ruuvikotelon", missä kaikkea säilytän, lankoja, neuloja, korunosia ja tietenkin HELMIÄ ihan hirveästi helmiä :D

Nyt sitten on syntynyt jos jonkinmoista korua, niin ranteeseen kuin kaulaankin. Lisää ideoita vain pulppuaa kunhan tässä taas aikaa on koruja värkkäillä. Tässä muutama kuva ensimmäisistä koruista ja malleista, joita olen tehnyt:

Vuoden parhaimmat kuukaudet :)

Pitkästä aikaa pääsin taas kirjoittamaan.....


Olen tällä viikolla mietiskellyt, mistä kuukausista pidän eniten vuodessa. Niitä on useampia pitkin vuotta. Vuodenajoista eniten pidän kesästä, talvella masennun helposti pimeydestä. Kaipaan silloin valoa ja kirkautta. Kynttilät ovat talven pelastus, vaan eivät helpotus. Kynttilänvalossa ja tulessa ylenpäätään on jotain maagista ja henkistä juttua, mutta siitä joskus toiste sitten lisää :)

Kesäkuu ja heinäkuu ovat parhaita. Silloin luonto on parhaimmillaan ja saa upeita kuvia :) Silloin minä olen parhaimmillani, jaksan panostaa parhaiten arkeen ja muihinkin asioihin. Väri loisto on aivan mahtava! :)



Syyskuu on syksyn parhaimpia kuukausia. Silloin yleensä haluan tehdä tai oppia jotain uutta. Silloin kaipaan muutoksia elämääni toiseksi eniten ja olen levoton, jos junnaan paikallani. En ole saanut hyviä kuvia vielä otettua syksyn väri loistosta, mutta jospa tänä syksynä saisin.

Joulukuu ja tammikuu ovat parhaimpia talven kuukausia, vaikka en pidä koko talvesta hirveästi. Joulukuussa odottaa joulua ja tulee sellainen jännä fiilis, tiedättehän :) Tammikuussa lunta on yleensä paljon, se on karuudessaan äärimmäisen kaunista, kun lumi on peittänyt kaiken alleen.




Toukokuu on kevään parhaimpia kuukausia. Silloin levottomuuteni on huipussaan ja kaipaan suuriakin muutoksia elämääni. Rakastan kevään ensi merkkejä, kun sieltä rumuudesta nousee niin kauniita asioita esille :)


Tällainen on minun vuosi :) ja ne muut kuukaudet minä vaan räpiköin läpi ja onhan niissä hohtonsa merkkipäivien osalta, mutta ei luonnon ja minun mieleni osalta.

Aloittaminen aina hankalaa...

Aloittaminen on tosiaan minulle todella vaikeaa asioissa kuin asioissa. Mutta nyt siis aloitan kirjoittamaan tätä blogia, joka osaltaan kasaa yhteen minun pohdiskelut elämästä ja olemisesta tässä maailmassa, valokuvaharrastukseni tulokset, helmityöt, kuin myös itseni löytämisretket ja niin rakkaat runoni.

Olen siis aloittelija blogi-maailmassa, joten en tiedä kaikkia termejä ja blogini voi näyttää toosi amatöörimäiseltä....pyydän anteeksi jo etukäteen, jos blogini ulkoasu ei hivele visuaalista silmäänne. Kaikki rakentava kritiikki otetaan ilolla vastaan ja muutkin kommentit ovat tervetulleita :)

Valokuvat ovat minun pääsääntöisesti ellen ilmoita muuta. ÄLÄ KOPIOI!

Päivitän blogia harvakseltaan näin aluksi, koska ei ole yksinkertaisesti aikaa, mutta toivon että sitä löytyy ja jatkossa voin kirjoitella tänne useamminkin.

Tervetuloa seuraamaan minun ajatuksien juoksujani :)